Jokelanseudun Pienviljelijäin yhdistyksen perustava kokous pidettiin 21. tammikuuta 1926 Eskelisen tilalla Niinimäessä (nykyisellä Pekka ja Taina Peltosen tilalla). Läsnä olivat miltei kaikki uusien pientilojen omistajat eli kaikkiaan 20 henkeä.
Yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Werneri Aunola ja sihteeriksi Martti Koskinen. Johtokunnan jäseniksi tulivat Kalle Peltola, josta tehtiin myös rahastonhoitaja, Wilhelm Olenius, Kalle Roth ja varajäseniksi Arthur Wulff, Aleksandra Peltola, Maria Olenius, Vihtori Jokinen ja Wilhelm Lehtonen. Jäseniä oli jo ensimmäisen toimintavuoden lopulla 40 ja jo perustamisasiakirjassa todettiin, että yhdistys ottaa jäseniä myös Pornaisten ja Sipoon puolelta.
Jokelanseudun Pienviljelijäin Yhdistyksen toiminta lähti ripeästi käyntiin. Jo ensimmäisen toimintavuonna järjestettiin juurikasvikurssi ja metsänhoitokurssi ja niitä seurasivat puutarhakurssit, kotitalouskurssit, karjanhoitokurssit, kananhoitokurssit, lannanhoitokurssit, viljan nokitautien vastustamiskurssit, köydenpunontakurssit, rottinkikurssit jne. Osallistujia oli joka kurssilla ainakin parikymmentä ja ne päättyivät usein juhliin tai iltamiin – kotitalouskurssit myös maistiaisiin.
Koulutusta tehostettiin kilpailuilla. Säännöllisimmin järjestettiin vuodesta toiseen rehujuurikas-, myöhemmin sokerijuurikaskilpailu suurimmasta sadosta. Kolmen voiton jälkeen isäntä sai pysyvän kiinnityksen pystiin ja ainakin Peltolan Matti, Oravan Antti ja Peltolan Veikko saivat juurikaspalkinnot omikseen. Juurikkaanviljelyä tehostamaan ostettiinkin jo ensimmäisenä vuonna yhdistykselle oma harvennuskuokka ja käsihara, Planot-merkkinen.
Seuraavalla vuosikymmenellä hankittiin jo varsinaiseen viljan- ja heinänviljelyyn liittyviä laitteita, ensin puhuri, sitten heinänsiemenen kylvökone, lajittelija ja vihdoin juurikasvikylvökonekin. Muita 1930-luvun yhteisiä hankintoja olivat sorkkasakset ja puutarharuisku. Vuonna 1937 osti yhdistys rivinkylvökoneen. Sen sijaan todella suuret konehankkeet kuten puimakoneen hankinta toteutettiin oman erillisen koneosuuskunnan puitteissa. Sen jäsenet olivat aktiivisia pienviljelijäyhdistyksen jäseniä ja varainhankintakin tapahtui yhdistyksen tavoin järjestämällä iltamia Jokisen ladossa.
Kurssien ohella yhdistys järjesti jäsenkuntansa valistukseksi ja virkistykseksi opintomatkoja ja kesäretkiä. Joka vuosi lähdettiin Jokelanseudulta joukolla Mäntsälän paikallisliiton yhteiselle retkelle ja kesäjuhlille joko lähikyliin tai lähipitäjiin. 1930-luvulla retkeiltiin jo lähimaakunnissakin mm. Etelä-Hämeessä.
Naiset olivat aktiivisesti toiminnassa mukana. Ompeluseura aloitti jo vuonna 1926 säännölliset jokatalviset tupailtansa, joita pidettiin vuoron perään jäsenien kodeissa. Oma kirjasto perustettiin vuonna 1928. Sitä hoitivat Lehtirannat. Aluksi kirjoja oli vain viisi, mutta neljä vuotta myöhemmin oli yhteinen kirjavarasto kasvanut jo 32 niteeseen. Lainauksia oli 57 ja toiminnan tehostamiseksi perustettiin erityinen kirjastotoimikunta.
ILTAMAT JOKISEN LADOLLA
Yhdistyksen tärkein toimikunta oli huvitoimikunta, joka valittiin ensimmäisen kerran vuonna 1929. Vuosittain järjestettiin myös 2 – 4 iltamat sekä sen lisäksi 1 – 2 juhlat, joista syksyinen elojuhla vakiintui pian perinteeksi. Ongelmana oli kuitenkin sopivan yhteisen tilan puute. Vuoden 1926 toimintakertomuksessa valiteltiin, että “paikkakunnalla tekee hankaluutta varojen keräämiselle se, kun ei ole lähellä seurantaloja, jossa vois pitää iltamia eikä kansakoulun johtokunta ole antanut lupaa pitää koululla iltamia mutta toivottavasti seuraava vuosi koituu tuloksellisemmaksi.”
Juhlapaikkaongelma onnistuttiin ratkaisemaan ainakin osittain, kun kesäisten suurten yleisöjuhlien pitopaikaksi saatiin Vihtori Jokiselta hänen suurta heinälatoaan lainaksi. Käytännössä se merkitsi sitä, että Jokisen kauniit tyttäret Linda ja Jenny syöttivät koko kevätkauden lehmille innokkaasti heiniä saadakseen ladon tyhjäksi vappuun mennessä tai ainakin niin paljon tilaa, että vappuiltamat voitiin järjestää.
Kun lato jatkuvasti oli iltamakäytössä kesäisin, sopivat Vihtori Jokinen ja Pienviljelijäyhdistys, että yhdistys kustantaa latoon kunnon tanssikelpoisen lattian. Siitä tuli kuitenkin riskisijoitus, sillä jo muutaman vuoden kuluttua 1920- ja 1930-luvun taitteen ankarina pulavuosina pankki alkoi vaatia Jokiselta saataviaan ja tila ja sen mukana latokin uhkasivat mennä pakkohuutokauppaan. Niinpä yhdistys toimi nopeasti ja purki urakalla oman lattiansa pois ladosta siirtäen sen Jussilan mäen toiselle puolelle Arvi Lindqvistin latoon. Kun pakkohuutokaupan uhka muutamaa vuotta myöhemmin väistyi, lattia rakennettiin uudelleen Jokisen latoon, joka lämpimässä etelärinteessä olikin kylän paras iltamapaikka.
Iltamien ohjelma noudatti huvilupa-anomuksista päätellen aina samaa kaavaa: Alkusoiton jälkeen vuorottelivat runot, kertomukset, murrejutut ja kupletit. Ohjelma huipentui näytöskappaleeseen, joiden käsikirjoituksista maksettiin asianmukaisesti Näytelmäkirjailijaliittoon. Esimerkiksi 1930-luvun alussa esitettiin ladolla sellaisia näytelmiä kuin Niin kävi kuin pitikinja Mätäkuussa. Ohjelman jälkeen päästiin varsinaiseen asiaan: vuorossa oli puolitoista tuntia hauskoja tansseja, niin kuin iltamien ilmoituksissa mainittiin.
Talvisodan kynnyksellä oli yhdistyksellä jäseniä jo 58. Puheenjohtajana oli vuodesta 1929 toiminut Wilhelm Olenius, joka asui Paippisten puolella aivan nykyisen Sunisen talon tuntumassa. Iltamatoiminta oli kesällä 1939 tavallista vilkkaampaa. Viisissä iltamissa laskettiin olleen yhteensä noin 1000 juhlijaa. Ainoana kurssina järjestettiin rikkaruohojen vastustamiskurssi. Lähestyvän sodan uhkasta kertoi sekin, että yhdistys merkitsi maanpuolustuslainaa 5000 markkaa ja osti pistoolin.
SOTAVUOSISTA JÄLLEENRAKENNUKSEEN
Sota muutti yhdistyksen toimintaa monin tavoin. Tanssikielto vei iltamatoiminnalta pohjan. Kylän nuoret miehet olivat rintamalla, naiset ja vanhempi väki yrittivät selviytyä kotirintaman ongelmista. Talvisodan jälkeistä isänmaallista yhteishenkeä kuvaa, että yhdistys vuonna 1940 lahjoitti 1576:60 reserviläisten lahjapaketteihin.
Jatkosodan ajan tärkein projekti pienviljelijäyhdistyksessä oli hanke oman viljankuivurin rakentaminen. Kuivuri valmistuikin Arvi Lindqvstin maille Jussilanmäen pohjoisrinteeseen maantien viereen vuosina 1943 – 1945. Virallisesti Varpulan Arvi tosin lahjoitti kuivuritontin yhdistykselle vasta vuonna 1954. Muuten oli Pienviljelijäyhdistyksen toiminta koko sota-ajan miltei lamassa, koska iltamiin tai kursseihin ei ollut mitään mahdollisuutta.
Kun sota talvella 1944 – 1945 päättyi ja miehet kotiutettiin, yhdistyksen toiminta suorastaan ryöpsähti käyntiin. Ensimmäisenä vuonna järjestettiin yhdeksät iltamat ja yhdet juhlat. Kuivuri saatiin nyt lopultakin valmiiksi ja varsinkin sateisina kesinä se oli ahkerassa käytössä. Puintiaikaan kylän nuoret miehet valvoivat siellä vuoro-tellen ja joskus joukollakin – ilmeisesti yhdistäen huvin ja hyödyn.
Kylään tuli myös paljon uusia asukkaita. Karjalaisten astutustiloja perustettiin kartanon vielä jakamattomille maille ja kylän yhteislaitumille. Näitä sodan jälkeen tänne muuttaneita karjalaissukuja ovat mm. Hovit,Heinot ja Oravat. Myös uusia rintamamiestiloja ja -taloja rakennettiin Jokelanseudulle ja niihin tuotiin miniät joko läheltä tai kaukaa. Jo vuonna 1946 oli yhdistyksen jäsenmäärä kaksinkertaistunut vuoteen 1939 verrattuna: nyt jäseniä oli 102. Enimmillään oli yhdistyksellä jäseniä vuonna 1950, jolloin jäsenmäärä kohosi peräti 136 jäseneen. Sitä suurempaan jäsenmäärään on päästy vasta vuonna 1988, jolloin jäseniä oli 178.
ONNIN AIKA
Kun toiminta sodan jälkeen käynnistyi, oli aika suorittaa yhdistyksen johdossa sukupolvenvaihdos. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin vuonna 1948 Kalle Peltolan poika agrologi ja luutnantti Onni Peltola, joka aloittikin neljä vuosikymmentä kestävän puheenjohtajakautensa rivakasti: Jokisen lato ostettiin ja sinne rakennettiin saman tien sähköt ja näyttämö. Iltamia järjestettiin 15 ja lisäksi pidettiin kotieläinten terveydenhoitokurssit, puutarhanperustamiskilpailut ja hiihtokilpailut.
Seuraavat vuodet olivat vakaata kehityksen aikaa: kuivuriin hankittiin uusia koneistoja, sen kattoa korjattiin ja sitä huollettiin muutenkin joka vuosi. Oma sähköliittymä sinne kuitenkin saatiin vasta vuonna 1965 samalla kuin sinne hankittiin öljypoltin. Siihen saakka lämmitys hoidettiin puilla ja koneet kävivät polttomoottorilla. Jokainen kuivattaja kuivatti viljansa omilla puillaan. Myös muuta kalustoa uusittiin: vuonna 1957 hankittiin Helise-merkkinen viljan kylvökone ja vuonna 1960 rikkaruohoruisku.
Naistenkin tarpeisiin hankittiin yhteisiä välineitä. Mehu-Maija ostettiin vuonna 1953 ja pellavaloukku 1956. Vuonna 1951 Varpulan Arvi sai valtuudet ostaa pakan paitakangasta ompeluseuralle. Kun yhdistys vuonna 1964 hankki 50 hengen kahvikaluston, velvoitettiin naisväki itse rahoittamaan tämä suurostos, naisethan ne enimmäkseen kahvia joivat. Johtokunta hyväksyi mukisematta neuvoja Elvi Penttisen ehdottaman kuppimallin. Samalla ostettiin ruostumattomat kahvilusikat ja 50 juomalasia.
Kurssitoiminta kukoisti sodan jälkeen. Ensimmäiset kutomakurssit järjestettiin Jokelanseudulla vuonna 1949. Samana vuonna pidettiin myös maanhappamuuskurssit ja osallistuttiin Aulangolla pidettyihin puutarhakursseihin. Kurssitoiminta painottui selvästi naisväen koulutukseen: 1950-luvulla järjestettiin mm. ompelukurssit, pyykinpesukurssit, marjapensaiden leikkuukurssit, lampunvarjostinkurssit, vuodevaatteiden valmistuskurssi, karjanhoitokurssit, revinnäiskurssit, pitoruokakurssit, rottinkikurssit, esiliinakurssit ja haapalastukurssit. Miehet kokoontuivat metsänhoito- ja traktorinhoitokursseille ja tutkivat viljelykokeita. Varat kursseihin, opinto- ja kesäretkiin ja hankintoihin saatiin iltamista.
Jokisen ladosta tuli 1940-luvun lopulla huomattava keski-uusimaalainen huvikeskus, joka tunnettiin Helsingissä saakka. Siellä vierailivat sellaiset tähdet kuin Tapio Rautavaara, Henry Theel ja Jori Malmsten, LassePöysti ja Birgitta Olfsson, taitovoimistelijaryhmä Nokipojat sekä Auvo Nuotio orkestereineen. Myös Alpo ja Jani Uhlenius, Solmu Mäkelä japrofessori Hajamieli nähtiin ladon iltamissa. Samalla vuosikymmenellä ruvettiin käyttämään myös levyiltä soitettua väliaikamusiikkia. Kun sitten aito esiintyjä astui lavalle, lausui muuan oman kylän parkettien partaveitsi hartaasti: “joo pojat, kyllä orkka on aina orkka!”
Iltamatulvan ja päällekkäisyyksien hillitsemiseksi tekivät neljä suurinta alueen yhdistystä – Jokelanseudun Pienviljelijäin yhdistys, Haarajoen VPK, Urheiluseura Sampo ja Arolan Pienviljelijäin osasto – vuosittain sopimuksia iltamavuorojen jaosta. Latoa vuokrattiin muillekin hintaan 1500:- kerta, mikäli yhdistyksellä ei ollut mitään omaa tilaisuutta. Äänilevyjen yhteisostoon, jota muut olivat ehdottaneet, ei sentään suostuttu.
Kiivaimmillaan oli Jokisen ladon tanssitoiminta kesinä 1960 ja 1961, jolloin yhdistys vuokrasi ladon tanssipaikaksi Järvenpään Työväenyhdistykselle. Vuokratuloja saatiin senaikaista rahaa 56.700:-/kesä. Työnväenyhdistys järjesti ensimmäisenä kesänä ladossa kaikkiaan 27 tanssit – joka lauantai ja sunnuntai sekä lisäksi keskiviikkoisin. Siinä sivussa pidettiin tietysti yhdistyksen omat tanssit ja elojuhlat.
JOKISEN LATO JA KERHOTALO
Ajatus omasta talosta virisi jo yhdistyksen alkuvuosina. Vuonna 1928 perustettiin ensimmäinen rakennustoimikunta, joka kuitenkin luopui hankkeesta vähin äänin 1930-luvun taitteen talouslaman ja pulavuosien puristuksessa. Väliaikaisesti yhteisten tilojen puute ratkaistiin vuokraamalla Jokisen perheen latoa. Kursseja, juhlia ja tupailtoja järjestettiin myös jäsenten kodeissa ja Arolan koulullakin, missä kuitenkaan ei sopinut harrastaa piirileikkiä kiihkeämpää tanssimista.
Sodan jälkeen taloasia virisi uudelleen. Yhdistys ostikin Vihtori Jokiselta vuonna 1946 1200 neliön suuruisen tontin Ladon yläpuolelta Jussilanmäen rinteestä nykyisten Marjakankaan ja Nissisen tonttien tienoilta. Tarkoitus oli rakentaa sinne oma talo. Pari vuotta myöhemmin Jokinen ilmoitti olevansa halukas myymään myös koko ladon yhdistykselle. Koska ylärinteestä ostettua tonttia ei vielä oltu erotettu, muutettiin kauppasopimusta siten että jo ostetuksi tontiksi määriteltiin ladon alla oleva tontti ja kauppa tehtiin pelkästä ladosta.
Kauppasummaksi sovittiin 100.000:- markkaa. Summasta puolet yhdistys antoi heti käteen ja suoritti toisen puolen vuoden 1949 aikana. Kauppaan kuului, että Jokinen sai säilyttää heinänsä ladossa vielä seuraavan talven. Myös Jokelanseudun Sampo maksoi eräänlaisena vuokraennakkona osan kaupasta ja sai siten järjestää omia iltamiaan ladossa. Kun lato siirtyi yhdistyksen omistukseen, siitä päätettiin tehdä asianmukainen iltamapaikka. Sähköistys maksoi 17.000:- ja näyttämön, käymälän ja puhvetin rakentamiseen saatiin puutavara pitämällä tukkitalkoot.
Vuonna 1960 kauppaneuvos Antikainen teki aloitteen ympärivuotisen kerhotalon rakentamisesta. Hanketta edistämään perustettiin toimikunta, johon kuuluivat Akseli Antikaisen lisäksi Onni Peltola, Olavi Hovi ja Tauno Peltonen.
Koska ladon tontti oli liian pieni uuden rakennuksen rakentamiseen, keskusteltiin vakavasti ladon purkamisesta. Lopulta kuitenkin päädyttiin siihen, että yhdistys osti vuonna 1962 Toivo Ojaselta ladon alapuolelta tontin kerhotaloa varten. Talon piirustukset laati Onni Peltola ja rakennustyöt käynnistyivät mittavilla tukkitalkoilla vuonna 1963.
Kaikkiaan Jokelanseudun kerhotalon rakentamista tuki 52 lahjoittajaa joko rahan tai tukkien muodossa. Jorma Kosonen sahasi tukit Jokelan riihellä, minne lahjoittajat tukkinsa rahtasivat. Sieltä taapeleihin pinottu puutavara ajettiin rakennustöiden edistymisen tahtiin kerhotalon työmaalle. Eräänlaisena timpurien nokkamiehenä toimi Martti Koskinen, joka entisenä mallipuuseppänä olikin mies paikallaan. Talkooväki sahasi ja naulasi hänen ohjeittensa mukaan. Samoilla talkoilla korjattiin myös ladon pärekatto. Talkooväen kahvituksesta ja talkookaljoista huolehti tavallisestiAkseli Antikainen, joka usein maksoi pieniä ja isoja hankintoja omastakin pussistaan.
Vuonna 1963 kerhotalo voitiin ottaa käyttöön virallisesti ja sitä varten laadittiin käyttösäännöt. Juhlien ja muiden tilaisuuksien lisäksi kerhotalolla järjestettiin mm. kutomakurssit. Talon pääasialliseksi käyttäjäksi tuli kuitenkin vuonna 1963 perustettu urheiluseura Ajo, joka käytti taloa hiihtokilpailujen tukikohtana. Kerhotalossa voitiin myös nostella painoja ja pelata pingistä.
Kun yhdistyksen toiminta ja jäsenmäärä notkahtivat 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, kerhotalo alkoi rapistua nopeasti. Ladolle ei enää saatu iltamia varten huvilupia, koska pärekatto ei täyttänyt nimismiehen mielestä paloturvallisuusvaatimuksia. Niinpä lato annettiin vuonna 1971 vuokralle Akseli Antikaiselle varastotiloiksi. Vuonna 1974, kun yhdistyksen jäsenmäärä oli pudonnut yli sadasta 91 jäseneen, keskusteltiin vakavasti kerhotalon myymisestä jollekin yksityiselle omakotitaloksi. Samoin ladon purkamista ja tontin myymistä yhdessä kerhotalon kanssa pidettiin ainoana järkevänä vaihtoehtona.
Aallonpohjasta noustiin kuitenkin nopeasti. 1970-luvun puolivälissä kylällä oli jälleen tapahtumassa sukupolvenvaihdos. Miniöitä, vävyjä ja uusiakin asukkaita muutti lapsineen vanhoille tiloille. Tarve oman kylän ja oman yhdistyksen toiminnan elvyttämiseen huomattiin pian varsinkin naisväen parissa.
Naisille oli yhdistyksen toiminnan alusta asti valittu vuosikokouksessa pääemäntä. Vuonna 1977 pääemännäksi valittu Arja Peltola päätti kutsua avukseen NAISTOIMIKUNNAN, joka avasi oman tilinsä ja ryhtyi omatoimisesti järjestämään tapahtumia sekä kerhotalolle että ladolle. Huhtikuussa 1977 järjestettiin kerhotalolla ensimmäinen Palmujuhla ja kevätarpajaiset, joilla hankittiin varoja kerhotalon kunnostukseen.
Kerhotalon rapistumista symboloivat sen huonokuntoiset portaat. Niinpä niiden ja koko talon kunnostusta varten valittiin erityinen “kerhotalon rappulautakunta”, joka nopeasti laajensi tehtäväkenttäänsä. Rappujen sijasta päätettiin ehdottaa eteislaajennusta, johon tulisivat myös lämpimät sisävessat. Toimikuntaan valittiin Kirsti Manninen, Onni Peltola, Pertti Penttinen, Veijo Peltola, Kai Wulff, Pekka Peltonen, Tauno Peltonen,Akseli Antikainen ja Paula Penttinen.
Lisäosan piirustukset laati jälleen Onni Peltola. Kahden sisävessan lisäksi siihen tuli naulakkotiloja ja alas kellariin tilat vesipumppua varten. Laajennusosa otettiin käyttöön vuonna 1978 ja seuraavana vuonna jatkettiin kerhotalon vanhan osan täysremontilla uusimalla lämmitys ja keittiö, lämpöeristys ja lattia sekä verhot, valaistus ja kalusteet. Kunnon ulkoportaat toimikunta sai tosin aikaan vasta vuosia myöhemmin 1980-luvun alussa, kun sekä kerhotalo että Jokisen lato oli kunnostettu sisältä ja ulkoa.
MUISTOILTAMISTA UUTEEN NOUSUUN
Jokisen ladon iltamakäyttö oli 1960-luvulla tyrehtynyt paitsi tanssilavojen välisen kilpailun kiihtymiseen myös siihen tosiseikkaan, ettei huonokuntoiseen pärekattoiseen latoon enää myönnetty huvilupia. Kun lato 1970-luvun lopulle tultaessa kallisteli jo uhkaavasti ja pärekatosta paistoi päivä läpi, näytti siltä, että olisi viisainta purkaa se ennen kuin se romahtaa jonkun niskaan. Toisaalta perus-korjattu kerhotalo, jossa toiminta oli vilkastunut, näytti ainakin osittain korvaavan ladon menetyksen.
Silti kylä ei tahtonut luopua rakkaaksi käyneestä ladostaan ilman oikeita muistoiltamia. Salaa toivoivat monet – eivät vähiten naiset – että iltamista saataisiin pontta ladon säilyttämiseksi. JOKISEN LADONMUISTOILTAMAT päätettiin siis järjestää elojuhlina 12. elokuuta 1979. Huvilupa saatiin poikkeuslupana – “viimeisen kerran” – olihan nimismieskin jo ehtinyt vaihtua.
Muistoiltamien valmistelut aloitettiin jo kuukausia aikaisemmin kirimällä kerhotalon sisäremonttia ja maalaamalla koko kerhotalo ulkoa lämpimän keltaiseksi. Heti kun lumet olivat sulaneet, ryhdyttiin latoa ja pihamaata raivaamaan sisältä ja ulkoa. Siivoustalkoissa oli yli 30 henkeä, jotka porstasivat vuosien pölyt ladon kaltevaksi käyneeltä lattialta. Kylän iltamaveteraanit kokoontuivat kahvin ääreen muistelemaan menneitä ja näistä aineksista kirjoitti Kirsti Manninen elojuhlanäytelmän “Oi muistatkos Helmi sen kuutamoillan…”
Iltamien lähestyessä päätettiin turvata juhlat myös sateen varalta ja niin hatara pärekatto sai katteekseen lainapeitteet. Koska vanha näyttämö oli romahtanut, sen jätteet purettiin ja tilalle rakennettiin tilapäinen lava kahdesta traktorin peräkärrystä ja heinäpaaleista. Näytelmäharjoituksiin kokoonnuttiin viimeisellä viikolla joka ilta. Ilmassa oli todellakin suuren juhlan tuntua, joskin myös jännitystä, sillä edellisistä iltamista oli ehtinyt jo kulua vuosia.
Kylän omien kykyjen lisäksi oli esiintyjiksi pyydetty ladolla aikoinaan esiintyneet Jani ja Alpo Uhlenius sekä Terttu-Anneli Uhlenius, Irja Rauhala ja viulisti Jouni Heinonen. Jossakin vaiheessa näytti jo siltä, ettei muistoiltamiin tule ketään, kun Nummisissa järjestettiin samana päivänä iltapäivähumpat, joiden tähtenä oli Härmän Travolta Heikki Hietamies. Puhelinsoitolla Hietamies kuitenkin lupautui poikkeamaan illan pimetessä kotimatkallaan ladon kautta kertomassa muistoiltamillekin suomalaisen humpan vaiheista. Vaara kääntyikin voitoksi. Kun paikallislehdetkin olivat laajasti kertoneet tulossa olevasta tapahtumasta, lato pullisteli juhlailtana väkeä – yli kolmensadan myydyn lipun jälkeen oli pakko lopettaa lipunmyynti, kun pihallekaan ei enää mahtunut edes seisomaan.
Muistoiltamien ohjelman aloittivat Jokelanseudun puhaltajat komealla alkumarssilla. Yhdistyksen puheenjohtaja Onni Peltola piti tervehdyspuheen, jossa hän selosti kylän ja yhdistyksen, ladon ja kerhotalon historiaa. Sitten oli vieraiden vuoro: Jani Uhlenius esitti hanurisooloja, Terttu Anneli lauloi. Kyyneleet kihosivat monen vanhan ladonkävijän silmään, kun Alpo Uhlenius mandoliinin säestyksellä esitti sikermän vanhoja kupletteja.
Yleisökilpailussa etsittiin niitä, jotka ovat tanssineet, rakastuneet ja nukkuneet yötä Jokisen ladossa. Voittajiksi selviytyivät Jokisen Linda ja Ojasen Jenny, Vihtori Jokisen tyttäret, jotka olivat Jokelanseudulle tullessaan asuneet aluksi ladossa. Heille ojennettiin Pekka Mannisen ladon vanhoista nauloista hitsaamat muistokukat ja Jouni Heinonen soitti viuluserenadin. Sitten oli vuorossa Heikki Hietamies: humpan historian lisäksi kuultiin ankara vetoomus ladon puolesta. Hietamiehenkään mielestä näin upeaa iltamapaikkaa ei saisi purkaa, kun se kerran oli vuosikymmeniä onnistuttu säilyttämään.
Ennen näytelmää esittivät Minna Jokinen, Anne Peltola ja Eeva Kosonen perinteisen iltamanumeron “Pyykkärin polkka”. Vettä ei tosin saaviin saatu, sillä väenpaljouden takia oli uusista sisävessoista ja kerhotalon kaivosta loppunut vesi jo alkuillasta. Väliajalla saatiin sentään kahvit, ostettiin arpoja ja lyötiin naulaa kilpaa. Nakkejakin syötiin niin paljon, että jo pelkästään niiden myyntituloilla arveltiin ladon pysyvän sittenkin pystyssä.
Lopulta oli Helmin ja muistojen vuoro. Mukana olivat Linda ja Jenny, joita esittivät seuraavan polven Jokiset, tytär Eila ja miniä Marjatta. Rippikoulupoikina kohelsivat Laineen Heikki ja Kososen Jyrki, josta sittemmin on tullut Jokisen ladon oma Tauno Palo. Sipoon likat nähtiin myös, järjestysmiehet, lipunmyyjät, hanuristi ja liikaa maistanut Pekka, jota Peltosen Tauno ja Laennon Topi lempeästi taluttivat alas lavalta. Varpulan Arvia, monivuotista naulanlyöntimestaria, esitti Heikki Sillanpää, hänkin myöhemmin latoteatterin suuria tähtiä. Näytelmän jälkeen oli yleisön vuoro: hauskat tanssit kestivät pitkälle yöhön.
Kun ryppyiset setelit vihdoin laskettiin, kävi ilmi, että iltamat olivat tuottaneet hyvinkin yhden latoremontin verran. Näin hyvin lypsävää huvilehmää ei todellakaan kannattanut tappaa, uskoivat jo epäilevämmätkin. Kun Hietamiehen lisäksi muutkin iltamavieraat olivat sankoin joukoin julistaneet toivovansa, että lato pelastettaisiin sittenkin, päätettiin ladon kohtalosta järjestää yleiskeskustelu, johon kutsuttiin lehti-ilmoituksella kaikkia kyläläisiä:
Jokelanseutulaiset! Jokelanseudun PVY kokoontuu to 23.8. klo 19.30 kerhotalolla. Keskustellaan Jokisen ladon kohtalosta. Tule sanomaan mielipiteesi!
Kokoukseen saapuikin yli 30 kyläläistä. Puheenvuoroja käytettiin paljon, mutta lopullisessa äänestyksessä ladon säilyttämistä kannatti kuusitoista ja vastusti kuusi osanottajaa. Osa kyläläisistä pidättäytyi äänestyksestä, mutta kun säilyttämispäätös oli syntynyt, kaikki ilmoittivat osallistuvansa sen toteuttamiseen.
Latotoimikunta valittiin huolehtimaan talkoiden järjestämisestä. Siihen tulivat Kirsti Manninen, Veijo Peltola, Pekka Kontkin, Tauno Peltonen, Leena Penttinen ja Kai Wulff. Evästyksekseen toimikunta sai ohjeen laittaa lato “mahdollisimman hyvään kuntoon mahdollisimman halvalla”.
Jo seuraavalla viikolla kävivät Mäntsälän palopäällikkö ja rakennustarkastaja tutustumassa ladon kuntoon. He totesivat sen olevan varsin korjauskelpoinen ja vastaavan hyvinkin huvipaikaksi hyväksyttyä Hautjärven Höyläämöä.
Remonttiin ryhdyttiin vielä samana syksynä. Lokakuun lopulla lato kengitettiin eli oikaistiin ja sen perustuksia vahvistettiin talkoilla. “Levisi kuin Jokisen eväät” -sananlasku saikin Jokelanseudulla muodon “Nousi kuin Jokisen lato”, kun neljä miestä punnersi ladon toista päätä hirren varassa pystyyn. Huhtikuussa 1980 tehtiin latoon uusi peltikatto ja uusittiin lattia talkoilla, jotka jatkuivat ilta illan jälkeen. Pihakin salaojitettiin ja tehtiin uusi kaivo, jottei vesi enää loppuisi kesken juhlien.
Elojuhlat 17.8.1980 olivat ladon ystävien suurta juhlaa. Väkeä oli taas tuvan täydeltä ja ohjelmaa suorittivat lapset ja nuoret. Myös Jokisen Linda ja hänen kuoropoikansa ihastuttivat esityksellä “Ilman paitaa”. Jälleen oli kirjoitettu myös näytelmä. “Piika-Paavalin porsasjahtiin” saatiin oikea porsas lainaksi Pornaisten puolelta Markku Pietilältä. Tanssimusiikista huolehti Reijo Ingman yhtyeineen.
Elojuhlat ja LATOTEATTERI ovat siitä pitäen olleet tiiviisti kylän kesään kuuluvia ponnistuksia. Ensimmäinen laulunsekainen näytelmä oliKievarin Kristiina (1981), jossa saunottiin Penttisen Leenan kosmetologihöyryttimen tahdissa. Sitä seurasi muinaissuomalainen iloitteluKulta-aika eli Kalevalan kansanpainos (1982), kylän omaa historiaa ja Katariinan torpan vaiheita oli sijoitettu näytelmään Katariinan kirkkotie(1983). Vuonna 1984 elojuhlissa lapset esittivät riemukkaan elonkorjuukuvaelman ja aikuiset jazz-iloittelun Kerran vielä pojat. Ulla Möllersvärdistä kertova Tanssi yli lautojen (1985) oli Jokelanseudun panos Mäntsälän 400-vuotisjuhliin.
Todellinen voimannäyte oli Niskavuori-vaikutteinen suurdraamaPuskavuori kutsuu (1986). Sen innoittamana tehtiin kylän omiin pirtusalakuljetusvaiheisiin liittyvä Pirtu-ooppera (1988). Suuryritys oli myös Talvisota (1989) valo- ja äänitehosteineen. Se oli ensimmäinen vakava yritys draaman alalla ja sitä esitettiin kiertuenäytelmänäkin Karjala-talolla, missä esitys sai innostuneen vastaanoton. Vuonna 1990 esitettiin Hella Wuolijoen desanttiseikkailuista kertova näytelmä Desantit tulevat. Seuraavan vuoden elojuhlissa nähtiin Pukkivuoren kreivi (1991), joka oli jälleen perinteisempi latoiloittelu.
Kyllikki Mäntylän Opri (1992) oli ensimmäinen Anja Kososen ohjaama näytelmä. Sitä ennen Anja oli jo ohjannut lasten ja nuorten satunäytelmiä ja perinneohjelman Suomalaisia sananlaskuja (1990). Seuraavana vuonna oli vuorossa Agapetuksen Kas niin Mimmi. Vuonna 1994 esitettiin jälleen Mäntylää, tällä kertaa komedian nimi oli Raplaaja.
Seuraavana kesänä yhdistettiin kylän käsikirjoitusvoimat ja Kirsti Mannisen, Anja Kososen ja Reija Haaviston yhteistyönä kirjoitettiinKulkurin valssi, jonka Anja ohjasi. Saman kolmikon yhteistyötä oli myös vuonna 1996 esitetty Impin laulu, joka kokosi kaikkiaan neljänä esityskertana täydet katsomot ladon suojiin. Impin laulua varten rakennettiin ladon taakse pukeutumis- ja huoltotilat ja sivunäyttämö, joka mahdollistaa entistä ripeämmät siirtymät kohtauksesta toiseen.
Vaikka elojuhlat olivatkin yhdistysvuoden kohokohta, toiminta sykki vilkkaana myös talvikaudella. Tupaillat käynnistyivät ja niissä vanhat ja uudet kyläläiset saattoivat luontevasti tavata toisiaan. Syyskauden päätteeksi järjestettiin joulumyyjäisiä ja osallistuttiin myös kirkonkylän yhteismyyjäisiin. Olkipukit olivat 1980-luvulla Jokelanseudun tunnuseläin.
Pysyvä juhlatraditio on ollut yhdistyksen pikkujoulu ja puurojuhla, jota on vietetty joko kodeissa tai kerhotalolla. Ohjelmansuorittajina ovat yleensä olleet lapset. 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa järjestettiinlaskiaislystejä ensin jokinotkossa ja sitten kerhotalolla. Niissä rekiajeluista huolehti Ojasen Topi, makkaraa paistettiin ja kisailtiin mäessä ja mäen alla. Leudot talvet ovat kuitenkin pahoin häirinneet tämän perinteen jatkuvuutta.
Yhdistyksen uuden nousukauden vireään toimintaan kuuluivat myös erilaiset teatteri- ja kesäretket. Kunnan teatteriasiamies Maija Teräspää huolehti yleensä bussikuljetuksista ja lippujen yhteishankinnasta. Yhdistyksen oma väki piti huolta siitä, että bussit olivat täynnä väkeä. Teatteriretkillä käytiin Helsingissä, Lahdessa ja Riihimäelläkin. 1980-luvulla yhdistys järjesti useampana kesänä kotiseuturetkiä, joilla kierrettiin sekä oman pitäjän tuntemattomia nähtävyyksiä ja kyliä että naapuripitäjiä ja niiden nähtävyyksiä: lähelle kun on yleensä ollut vaikea lähteä.
Myös pitkiä retkiä tehtiin, tavallisesti joko maa- ja kotitalousnaisten kesäjuhlille tai maatalousnäyttelyihin. Itse majoitimme keskisuomalaisia maatalousnaisia kesällä 1978. Maatalousnäyttelyiden talkooväkenäJokelanseudun PVY on niittänyt mainetta ja kunniaa. Erityisesti muistetaan yhdistyksemme näkyvä ja rivakka toiminta Orimattilan ja Hyvinkään maatalousnäyttelyiden vessapartioina vuosien 1982 ja 1989 näyttelyissä. Vuonna 1996 yhdistys huolehti yhdessä Arolan koulun vanhempaintoimikunnan lasten ja aikuisten kanssa Hyvinkään maatalousnäyttelyn roska-partioista. Maatalousnäyttelyiden talkootyö onkin merkinnyt aina huomattavaa tukea yhdistyksen taloudelle.
Yhdistyksen omien tilaisuuksien lisäksi kerhotalo on palvellut urheiluseura Ajon hiihtokilpailujen ja muiden tilaisuuksien tukikohtana. Kansalaisopiston perinnekäsityöpiiri ja taidepiiri ovat kokoontuneet sen suojissa ja esitelleet saavutuksiaan keväisissä näyttelyissään. Seurakunnan pallerokerho siirtyi 1980-luvun alussa myös kerhotalon korjattuihin tiloihin ja kun Mäntsälän musiikkikoulu 1980-luvun lopulla käynnisti musiikkileikkikoulutoiminnan sivukylissä, tuli senkin pitopaikaksi kerhotalo. Lapsille ja nuorille on kerhotalolla pidetty näytelmäkerhoa, 4H-kerhoa ja diskojakin. Onpa talolla opeteltu luonnonmukaisia parannusmenetelmiäkin. Mikään inhimillinen ei siis ole Jokelanseudun kerhotalolle vierasta.
Vireä toiminta on tietysti edellyttänyt myös hankintoja ja sijoituksia. Samoin kerhotalon ja ladon ylläpitoon on tarvittu rahaa ja talkootyötä. Ensimmäiset stereolaitteet hankittiin 1981. Vuonna 1982 ostettiin uudenaikainen kahvinkeitin ja teetettiin näppärät voileipälaatikot, joita yhdistys on sittemmin vuokrannut sekä omille jäsenilleen että ulkopuolisille. Astiasto uusittiin vuonna 1989. Samana vuonna ostettiin kerhotalolle puhelin yhdessä urheiluseura Ajon kanssa. Vuonna 1991 ostettiin kerhotalolle istuimiksi 50 jakkaraa. Iltamia varten on ladon näyttämöä kohennettu vuosittain. Vuonna 1992 saatiin valolista näyttämövaloja varten. Kesällä 1996 siirryttiin väliajan makkaranpaistossa vihdoin kaasugrillin aikaan.
UUDET HAASTEET
Jokelanseudun pienviljelijäyhdistyksenkin elämässä uusi aika on näkynyt monin tavoin. Lama on tehnyt entistä tärkeämmäksi varainhankinnan ja järkevän taloudenpidon varsinkin kerhotalolla. Toripäivät ja uudet kurssit ovat pyrkineet vastaamaan näihin haasteisiin. Toisaalta uusia suhteita on solmittu mm. itsenäistyvän Viron maanviljelijöihin. Jokelanseudulla on virolainen ystävyys-yhdistys Keski-Virossa Viljandin lähellä Heimtalissa ja vierailuja on järjestetty puolin ja toisin.
Vuonna 1992 yhdistys muutti nimensä Jokelanseudun Maaseutuseuraksi. Nimenmuutos heijasteli yhdistyksen yleisluonteen ja jäsenkunnan tapahtunutta muutosta. Jo 1980-luvulla toimi yhdistyksen jäsenkunnasta suurin osa muissa kuin maatalousammateissa. Uusiksi toimintaperiaatteiksi kiteytettiin pyrkimys koota maaseutuammattien yrittäjät sekä muut maaseutuhenkiset ihmiset yhteistoimintaan kyläyhteisön hyväksi jäsenkunnan aineellisen ja henkisen hyvinvoinnin edistämiseksi sekä heidän ammattitietojen ja -taitojen kehittämiseksi.
Yhdistys onkin onnistunut kiitettävästi kylän voimavarojen kokoamisessa. Elävästä ja vireästä kylätoiminnasta Jokelanseutua ja sen Pienviljelijäyhdistystä ja Maaseutuseuraa on palkittu ainakin kerran vuosikymmenessä. Vuonna 1982 kylä sai toisen palkinnon Uudenmaan Maatalouskeskuksen toimintakilpailussa. Vuonna 1991 Jokelanseutu sai erikoismaininnan valtakunnallisessa Vuoden kylä -kilpailussa.
Kyläläisten yhteistoiminta on jatkuvasti saanut uusia muotoja. Vuonna 1989 perustettiin kylätoimikunta, sittemmin Arola-Jokelanseudun kyläyhdistys. Samoihin aikoihin alkoi ilmestyä myös talkoovoimin toteutettu kylän oma tiedotuslehti Kylävinkki. Sen ensimmäisiä toimittajia olivat Veijo Rosti ja Kirsti Manninen. 1990-luvun lopulla lehteä tekiJukka Vainio apujoukkoineen ja hänen jälkeensä lehden toimituskunnassa olivat Raili Vihla, Lisbet Muurinen ja Tuija Kosonen. Nykyisin lehti ilmestyy kuudesti vuodessa. Toimituksesta vastaa Tuija Kosonen, kopioinnista Tuire Peltola ja jakajina toimivat vuorotellen urheiluseura Ajon, Maaseutuseuran ja Kyläyhdistyksen talkoolaiset. Vuonna 2007 siirryttiin täälläkin internet-aikaan, kun Itä-Uudenmaan kylät Ry:n organisoimana perustettiin Arola-Jokelanseudun omat verkkosivut.
Alueen talouksia jatkuvasti vaivannutta vesipulaa ryhdyttiin vuonna 1964 selvittämään kylätoimikunnassa. Selvityksen tuloksena perustettiin pari vuotta myöhemmin kylän oma vesiosuuskunta Suoni. Kahdessatoista vuodessa vesiosuuskuntaan on liittynyt jo yli 400 taloutta ja parhaillaan on vireillä myös alueen oman viemäriverkon rakentaminen. Vesiosuuskunnan hallituksen puheenjohtajana toimii Veijo Peltola.
Maaseutuseura on uudella vuosituhannella koonnut voimavaransa kahteen jättiurakkaan. Vuonna 2002 aloitettiin latoremontti, jonka kuluessa Jokisen lato uusittiin perustuksia myöten. Näytelmätoimintaa varten rakennettiin ladon takaosaan lämpiö ja entisestä takaparakista tehtiin pukuvarasto. Ladon uutta tulemista juhlittiin kesällä 2003 Tuija Kososen ohjaamalla Niskavuoren naiset -näytelmällä, jota kävi ihailemassa myös kirjailijan tyttärenpoika Erkki Tuomioja.
Tuskin oli latoremontista toivuttu, kun yhdistys ryhtyi seuraavaan uuteen hankkeeseen eli kerhotalon laajennukseen ja täydelliseen peruskorjaukseen. Tämänkin urakan vetäjänä toimi Tuire Peltola, jonka toimenkuva ulottui laattahommista EU-hankkeen vaatimaan huikeaan paperisotaan. Ponnistuksen tuloksena voitiin vuonna 2006 esitellä entistä ehompi kerhotalo ajanmukaisine keittiötiloineen. Salin puolella voidaan kestitä yli 100 vierasta yhtä aikaa. Ei ihme, että kerhotalosta on parissa vuodessa tullut erittäin suosittu perhejuhlien ja kokousten pitopaikka.
ONNIN JA TAUNON ELINKAUTINEN
Ne toiveikkaat pienviljelijät, jotka aikoinaan allekirjoittivat yhdistyksemme perustamisasiakirjan, kylvivät siemenen, joka on antanut moninkertaisen sadon. Pakkas- ja sotatalvista, sadekesistä ja hallaöistä huolimatta yhdistyksen peltosarka on säilynyt viljeltynä jäsenkunnan ansiosta, miesten ja naisten uhrautuvan työn ja vaivannäön tuloksena. Joillekin yhdistyksen palveleminen on merkinnyt melkein elinkautista: Onni Peltola hoiti yhdistyksen puheenjohtajuutta neljäkymmentä vuotta ja hänen aisaparinaan oli yhdistyksen sihteerinä Tauno Peltonen kaikkiaan 32 vuotta. “Murhastakin olisi saanut vähemmän”, tokaisi joku myötätuntoinen joskus.
Kaikkiaan yhdistyksen puheenjohtajina ja sihteereinä ovat tähän mennessä toimineet:
PUHEENJOHTAJAT
Werner Aunola 1926 – 1928
Wilhelm Olenius 1929 – 1947
Onni Peltola 1948 – 1987
Veijo Peltola 1988 –
SIHTEERIT
Martti Koskinen 1926 – 1929
Onni Boman (Asuja) 1930
Samuli Eskelinen 1931
Alarik Lehtiranta 1932 – 1945
Helvi Saarinen (Peltola) 1946 – 1947
Tauno Peltonen 1948 – 1982
Heikki Sillanpää 1983 – 1991
Asta Marjakangas 1992 – 1994
Reija Haavisto 1995 – 1996
Anja Kosonen 1997 – 1999
Satu Nissinen 2000 – 2004
Päivi Pasanen 2005 – 2007
Marjaana Peltola 2008 –
Sen lisäksi kymmenet kyläläiset ovat uurastaneet rahaston- ja taloudenhoitajina, johtokunnan ja huvitoimikunnan jäseninä, pääemäntinä ja naistoimikunnan jäseninä, kokousedustajina, talkootöiden nokkamiehinä, ohjelmansuorittajina, lipunmyyjinä ja puhvetinpitäjinä.Pienviljelijäyhdistyksestä on kasvanut vireä maaseutuseura meidän kaikkien yhteistyön avulla.